The art of coming home

Tulin kotiin Suomeen 16.2. Tuntui oudolta ja kuitenkin mukavalta olla täällä taas. Todellisuudesta toiseen siirtyminen aiheutti outoja ilmiöitä ja tuntemuksia. Keskittymiskyky on olematon. Mieleen ryöpsähtelee­­ satunnaisia muistikuvia Länsirannalta. 

* * * * * *

Viimeisillä hetkillä Israelin maaperällä taistelin ankarasti valtaisaa naurunpuuskaa vastaan. Tilanne oli absurdi. Maasta lähtevät rankataan alustavan haastattelun perusteella luokkiin 1-6. Ykkönen on varattu Israelin kansalaisille, kuutonen on terroristiepäillyille. Saan haastattelussa vitosen, joka kassien alustavan tonkimisen jälkeen upgreidataan kuutoseksi.

Terroristi? Minä? Joopajoo.

Hysteerinen naurunpuuska yrittää tunkea ulos katsellessani, kun poika turvatarkastuksessa levittelee kaikki tavarani pöydälle ja pöyhii niitä räjähdeilmaisimella (tai jollain?). Hämmennystä aiheuttaneet palestiinalaistavarani (mm. huivit) pöyhitään moneen kertaan, ja oliiviöljypullo pakataan erilliseen boksiin. Mausteita ei saa kuulemma tuoda käsimatkatavarassa, joten ne siirretään matkalaukkuun. Ikonini putoavat läpivalaisulaitteeseen ja kovaäänisen protestoinnin jälkeen saan ne takaisin. Saan myös pitää käsimatkatavarassani 50 ml suuruisen hajuveden, jota poika aluksi väitti isommaksi ja käski siirtämään matkalaukkuun. Käyn myös keskustelua onko deodoranttipulloni tyhjä vai ei. Ruumiintarkastuksessa saan onneksi pitää vaatteet päällä. Hiusraja pöyhitään siltä varalta, että olen kiinnittänyt sinne jotain. 

Mitään ei löydy, tietenkään. Haluavat kuitenkin varmistua, että poistun maasta, joten poika eskorteeraa minut passintarkastukseen saakka.

Kiukutus iskee vasta viiveellä, kun totean, että minut upgreidattiin terroristiksi, kun kassistani löytyi palestiinalaistavaroita. Kiukkua lisää vielä se, että terroristikohtelu ulotettiin matkakavereihini, joiden kasseissa ei ollut mitään muuta kuin ihan tavallista matkatavaraa.

Kiitos tästäkin avartavasta kokemuksesta. Israelin matkailutoimistolle terveisiä; olen kertonut tästä kokemuksesta erittäin laajalle kuulijakunnalle. Naurua on riittänyt.  

* * * * * *

Tulee hassuja tilanteita, kun tulkitsen Helsingissä näkemiäni asioita Länsirannalla opitun mukaisesti. 

Kun tulen taksilla kotiin lentokentältä, hämmästelen moottoritien varressa olevia meluaitoja. Israelilaisten muuri, ajattelen ja pohdin, mikäs siirtokunta täällä on? Seuraavana aamuna lähden kävelylle Seurasaareen ja näen etäältä naisen, jolla on jotain kainalossa. M16, ajattelen välittömästi. Eipäs kun kameran jalusta, totean, kun pääsen lähemmäksi. 

Onneksi tämä vaihe meni ohi parin ensimmäisen päivän jälkeen.

Keskittymiskyky on kuitenkin tiessään ja olen normaalia tunneherkämpi. Tippa tunkee silmäkulmaan vähemmästäkin. En ole vielä kyennyt laajemmalti kertomaan kysyjille millaista Länsirannalla oli. Vaikeaa päättää mistä kertoisi ja mitä jättäisi kertomatta. 

 

Kokemusten prosessointi ja analysointi jatkuu vielä pitkään. 4.maaliskuuta on ensimmäinen esitelmä sovittuna. Siihen mennessä kokemuksia pitäisi saada järjestettyä sellaiseen muotoon, että pystyn niistä puhumaan. Mietittävää riittää.

Monet paikalliset kontaktimme ovat tiiviisti ajatuksissani edelleen. Tässä heistä muutamia.  

Muawya. Kuskimme, tulkkimme, fikserimme. Korvaamaton apu joka tilanteessa.
Sekä So Far So Good (auto), jolla pääsee mihin tahansa

Abu Musad, Kafr Qadumin pormestari, jonka kausi päättyi vuoden vaihteessa. Hieno ihminen, loistava tietolähde.

Abu Wael Far'atasta. Abu Wael on käynyt sinnikkäästi taisteluaan siirtokuntalaisia vastaan, eikä aio antaa periksi.

Shufassa vietimme monet hauskat hetket näiden vahvojen naisten seurassa.
Kuvassa vieressäni Susan, paikallinen kontaktihenkilömme.

Abu Ihabin perhe Kafr Qadumista. Perheen seurassa vietimme monet ikimuistoiset hetket,
välillä naurusta ulvoen, toisinaan taas itkua silmäkulmasta pyyhkien.
Tätä perhettä kuvaa valitettavan hyvin sanontaa, jonka kuulin ystävältäni: "Life is not a fair experience"

Fayez, maanviljelijä kemikaalitehtaan ja muurin puristuksista.

Blogini vaikenee, ainakin hetkeksi. Kiitos, että olet vieraillut täällä. Toivottavasti olet saanut ajattelemisen aihetta. 

 

Harmeja ja hankaluuksia

Viimeinen varsinainen työaamu Länsirannalla (11.2.) alkoi Attilin maatalousportilla. Tapansa mukaisesti sotilaat olivat 12 minuuttia myöhässä porttia avatessaan. Tämä myöhästys kumuloituu edelleen, koska samojen sotilaiden pitäisi käydä Attilin suljettua avaamassa Dheir al Ghusunin porttia. 

On vielä pimeää, kun Attilin portti aukeaa. Maanviljelijät harmittelevat tätä meille.
Läpikulun jälkeen pitää odottaa vielä hyvä tovi ennen kuin on riittävän valoisaa mennä pellolle.

Hidasta oli, joten oli aikaa jutella ihmisten kanssa. Paikallinen kontaktimme Jalal kertoi hankaluuksista, joita keskelle viljelyksiä vetäisty muuri aiheuttaa hänelle. 

Attilin portti iltapäivällä kuvattuna. Portti on auki kolmesti päivässä,
joten läpikulku pitää ajoittaa tarkoin.

Viime lauantaina hänen maillaan meni kastelujärjestelmän osa rikki. Jalal soitti veljelleen, joka hankki uuden varaosan ja kiikutti sen puoliltapäivin portille. Sotilaat eivät kuitenkaan antaneet viedä varaosia yli, vaan väittivät, että tähän tarvitsee erillisen luvan.

Sotilaiden kanssa väitellessä jää yleensä aina toiseksi. Joten eikun sunnuntaina paikallisen virkamiehen (DCO) puheille. Hän vahvisti, että varaosan saa viedä. Jalal on nopea liikkeissään, joten hän sai vielä sunnuntain aikana vietyä varaosan mailleen ja korjattua ongelman.

Viikko sitten häneltä oli kielletty omilta mailta kerättyjen sitruunoiden tuominen. Hänelle väitettiin, että hänen maillaan ei ole sitruunapuita. Tämä olisi ollut helposti tarkistettavissa, mutta eivät halunneet tulla katsomaan. Lopulta viikon kuluttua lupa heltisi, mutta silloin sitruunat eivät enää olleet käyttökunnossa. 

Sinne jäi lannoitekuorma. 11.2. sotilaat kielsivät maanviljelijää viemästä lannoitteita pelloilleen. Hän laittoi traktorin kuormineen parkkiin portin ulkopuolelle ja meni viljelyksillleen ilman traktoria kuormineen.

Jalal harmittelee, että homma menee yhä hankalammaksi. Lähes kolme kuukautta täällä viettäneenä jaan tämän harmituksen tunteen. Monet paikallisille aiheutetuista harmeista ja hankaluuksista tuntuvat täydellisen turhilta eivätkä mielestäni palvele mitään tarkoitusta. 

Maatalousportin ainoa mukavuus: kontti, joka toimii sade- ja tuulensuojana kurjalla kelillä.
Yleensä aamuisin tuohon oikealla nurkalle on viritetty nuotio, jotta pimeässä näkisi edes jotain. Valot sytytetään sitten, kun sotilaat tulevat paikalle.

Muuri rakennettiin aikanaan turvallisuussyihin vedoten. Millä tavalla maanviljelijöiden kyykyttäminen edistää israelilaisten turvallisuutta, kysyn vaan. Ja vastaan itse: ei mitenkään. 

Epäonnen vuorokausi

Tulet hakatuksi paimentaessasi lampaitasi, seurauksena 7 tikkiä otsassa. Seuraavana iltapäivänä samaan aikaan kuulet että joku on aloittanut rakentamisen maillesi luvatta. – Lähes normipäivä Palestiinassa, valitettavasti. 

Khalid oli paimentamassa lampaitaan puolessavälissä Immatin kylää ja Havat Giladin outpostia. Outpost on siirtokunnan etäpesäke, joka on myös Israelin lain mukaan laiton. Laittomuudesta huolimatta outpost on saanut olla paikallaan vuodesta 2000 asti. 

Paikalle tuli kolmisenkymmentä siirtokuntalaista, jotka alkoivat heitellä kiviä häntä kohti. Khalid vastasi tulitukseen heittelemällä kiviä takaisin. Yksi siirtokuntalaisista hiipi hänen taakseen ja alkoi hakata kivellä päähän. Taistelu oli ollut hetken aikaa tulinen, mutta Khalid onnistui kääntämään väännön edukseen. Sitten kipu kävi ylivoimaiseksi. 

Hyökkäys tapahtui näillä main. Paikallisten mukaan
siirtokuntalaiset hyökkäilevät täällä viikoittain paimenten kimppuun.

Lähellä oli onneksi muita kyläläisiä paimentamassa lampaitaan. He tulivat apuihin ja siirtokuntalaiset lähtivät karkuun. Karkuteille ampaisivat myös Khalidin lampaat, joten kun tapasimme hänet ensimmäisen kerran, hän ei vielä tiennyt miten lampaille oli käynyt.

Tänään Khalidin lampaat kirmailivat naapurin lampaiden seassa.

Khalid vietiin Nablusiin sairaalaan, missä päähän ommeltiin seitsemän tikkiä. Selkä ja niska ovat ruhjeilla ja paikkoja särkee, mutta henki onneksi säilyi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun Khalid istuu olohuoneessaan kertomassa meille eri järjestöjen edustajille (meidän lisäksemme paikalla oli ainakin kahden ihmisoikeusjärjestön ihmisiä), puhelin soi. Pormestari soittaa. Maansiirtokoneet ovat israelilaisten toimeksiannosta aloittaneet raivaustyöt Khalidin oliivipuiden seassa. Sinne pitäisi rakentaman uusi sähkölinja.

Israelilaiset suunnittelevat tähän uutta sähkölinjaa.

 

Sähkölinjalle ei tosin ole paikallisten hyväksyntää. Immatinin kyläneuvosto lupasi hyväksyä uuden sähkölinjan vain jos saavat kirjallisen vakuutuksen, että heidän maidensa läpi rakennettava sähkölinja ei saa viedä sähköä siirtokuntiin. Tällaista lupausta eivät israelilaiset halunneet antaa, joten ei tullut lupaa rakentamiseen.

 

Rakennustyöt alkoivat kuitenkin, ilman maanomistajan ja kyläneuvoston lupaa.

Tulimme paikalle pormestarin ja Khalidin kanssa. Pormestari käski maansiirtokoneita lopettamaan työnsä ja pienen neuvottelun sekä muutaman puhelun jälkeen työt lopetettiin. Ainakin toistaiseksi. Ihme kyllä. 

Kiertelin läpi oliivipuutarhan ja ainakaan minun harjaantumaton silmäni ei havainnut puustolle aiheutettuja vahinkoja. Maaperä oli kyllä möyritty pahemman kerran. 

Maanomistaja tarkistamassa maille aiheutettuja vahinkoja.

 

Päivä oli kaunis ja maisemat komeat, joten jäimme vielä tienvarteen istuskelemaan hetkeksi. Söimme eväitä ja maansiirtokonefirman työntekijä keitteli meille nuotiokahvit.

Vieraanvaraisesti meille keiteltiin kahvit täälläkin.

Ohikulkevat autot hidastivat kohdallamme. Yhden kuskin kanssa tuli tuijotuskilpailu, jonka mielestäni voitin. Hän avasi ikkunan ja huuteli jotain törkeyksiä. Tuijotin takaisin ja vastailin kohteliaasti. Hetken kuluttua hän kaasutti pois. 

Siirtokuntalaismies tuli moottoripyörällä tarkistamaan mitä puuhailimme.
Hän yritti soittaa sotilaat uudestaan paikalle, mutta eivät ne enää vaivautuneet.

Myös armeijan jeeppi pysähtyi hetkeksi tuijottelemaan, mutta hekin lähtivät. Ehkä näytimme jotenkin kummallisilta? 

Sotilaat eivät vaivautuneet edes ulos autosta vuoksemme. Taisimme kuitenkin näyttää harmittomilta.

Siirtokunta - kärttyisä naapuri

”Sinulla on riittävästi puita. Jos istutat lisää, tuhoan ne. Jos rakennat lisää, tuhoan senkin.” 

Pihapensaan takaa pilkottaa Avne Hefezin siirtokunta

Ystävällistä naapurien välistä jutustelua, eikö? Tällaista tekstiä suoltavat Abu Rakizin naapurit Avne Hefezin siirtokunnasta. (Kuten olen aikaisemmissa postauksissani todennut, siirtokunnat ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia)

Istumme kahvilla Abu Rakizin pihalla. Jutustelemme niitä näitä. Ihailemme maisemia vasemmalla puolellamme ja kauhistelemme näkymää oikealla. Oikealla on siirtokunta, jonka raja-aita on ihan Abu Rakizin takapihalla. 

Abu Rakizin taustalla näkyy Avne Hefezin siirtokunta

Avne Hefezin siirtokuntaa alettiin rakentaa vajaa kolmekymmentä vuotta sitten. Rakennustyö alkoi Shufan kyläläisten mailla ja alkoi laajeta vähitellen kohti Al Haffasin kylää, missä Abu Rakiz on asunut koko ikänsä. Kun siirtokunnan laajennus alkoi lähestyä uhkaavasti Abu Rakizin maita, hän palkkasi lakimiehen. Juttu vietiin oikeuteen Jerusalemiin, missä asia ratkaistiin Abu Rakizin eduksi. Maat ovat ja pysyvät hänellä.

Mutta ei sittenkään. Vajaan neljän kuukauden ajan oli hiljaista, sitten siirtokuntalaiset tulivat sotilaiden kanssa ja alkoivat laajentaa reviiriään. Oliivipuita katkottiin ja Abu Rakizin maat pilkottiin osiin aidalla. 

Rakennuksia ei sijoitettu hänen mailleen, mutta siirtokunnan "turvaksi" rakennettu aita ja sitä reunustava armeijan käyttöön tarkoitettu tie peittävät alleen 60 dunumia hänen maitaan. Mailla sijaitsi n 500 oliivipuuta. 

Siirtokuntaa ja outposteja ympäröi "turva-aita", jonka pituus on 14 km. Aita kulkee aivan Abu Rakizin rakennusten takaa.
Aita ja sen vieressä kulkeva turvatie näkyvät kuvassa taustalla vasemmalla. 

Osa Abu Rakizin oliivipuista jäi onneksi kylän puolelle ja
on siten saavutettavissa koska tahansa.

”He varastivat maani, enkä voinut tehdä mitään.Jäljelle jääneet maat on pilkottu aidalla neljään osaan. Päästäkseni sadonkorjuuseen mailleni joudun pyytämään luvan. Luvan saa määräajaksi ja se riittää sadonkorjuuseen, muttei maan muokkaukseen,” harmittelee Abu Rakiz.  

Siirtokunta on ärhäkkä naapuri. Viikko sitten Abu Rakizin poika oli kotitalonsa pihalla, kun yksi siirtokuntalaisista ratsasti hevosella pojan luo. Teksti, jota siirtokuntalainen pisteli tulemaan pojalle, ei ole painokelpoista.

Abu Rakiz kertoo, että samantyylisiä vierailuja siirtokuntalaiset tekevät tämän tästä. 

Siirtokunta laajenee edelleen. Lisämaiden valloittamiseksi perustetaan usein ns. outposteja.
Outpostit ovat myös Israelin lain mukaan laittomia.

Minua hirvittää ja inhottaa. Miltä mahtaisi tuntua asuminen täällä? Aamulla, kun avaat verhot, näet ensimmäisenä kiukkuisen naapurisi. Päivän mittaan varot askareitasi, jottet vahingossa tule provosoineeksi naapuriasi. Tulen tekoa pihalle pitää harkita tuulen suunnan mukaan. Jos tuulee siirtokuntaa kohden, on parempi jättää valkeat tekemättä.

Yöllä yleensä on rauhallista, paitsi jos armeija päättää tulla kierrokselle. Toisinaan he ajelevat turvatietä pitkin jeepillä ja pysähtyvät talon kohdalle huudattamaan radiota.

Ikävästä aiheesta huolimatta keskusteluhetkemme on leppoisa ja sydämellinen. Pois lähteissäni toivon, että voisin jotenkin olla hänelle avuksi ja että jonain päivänä hän voisi kulkea mailleen silloin kuin haluaa, eikä hänen tarvitsisi sietää aggressiivisia kutsumattomia vieraita. Tämän ei pitäisi olla liian suuri toivomus, eihän?